Yllä oleva tapahtuma on dokumentoitu 9.5.2013 klo 12.24. Höyryttelin villakangasta kulahtaneessa juuresritilässä. Muistelin villan muokkautuvuutta. Palttinasidoksisen villakankaan olin vekittänyt huolettomasti. Oransseilla ydinlangoilla kangas on niputettu tiiviisti. Kostumiselta suojaavaan puuvillakankaaseen on painautunut juuresritilän kuvio. Myös vohvelisidoksinen huokoinen pyyheliina on suojannut villakangasta. Tarvittiin tulista höyryä, mutta villakangas ei saanut kastua. Silti ilmassa oli keitoksen aromi: Se oli sekoitus lampaanvillan aromia ja palaneen käryä.
Oliko siinä jotain omaa? Ainakin oli innostusta ja höpsöyttä kokeilla. Se oli kokeilu no 7.
Seitkytluvulta tähän päivän on pitkä matka. Työ tekstiilisuunnittelijana, tekstiilituotteiden tuotepäällikkönä ja tekstiilin ammatin opettajana on ollut työtä toiselle, aina. No, myös itselle – muutenhan ei olisi edes jaksanut.
Tekstiilin koulutuksen linjauksista tehtiin valtakunnallisia ja paikallisia päätöksiä 2010 -luvulla. Se on tarkoittanut tekstiiliosaamisen tarpeellisuuden kyseenalaistamista ihan käytännössä koko Suomessa. Ja koulutuksen alasajoa. Mitä meillä tarvitaan? Tekstiilit tuotetaan muualla tehokkaammin, tuottavammin, globaalimmin. Katoavatko Suomesta tekstiilin osaajat? Millä tasolla jatkossa mennään? Miten puhutaan materiaaleista, tuotteiden ominaisuuksista, rakenteista ja ratkaisuista?
Olen saanut tehdä valtavasti omaa suunnittelu-ja tuotekehitystyötä, tuotteistamista, valmistuttamista ja tuottamista. Siis olen ammentanut osaamisestani, jakanut muille, toteuttanut muiden toiveita, tarpeita, tyylejäkin. Se on ollut antoisaa ja palkitsevaa. Vuosien ajan olen saanut vastaani kysymyksiin: miksi et tee jotain omaa?
Pidän materiaaleista: orgaanisista, käytetyistä, kuluneista, graafisista ja minimalistisista. Mikä materiaali on ylitse muiden? Se on villa.
Aija Lundahl
huihuitextile@gmail.com
